ADHD – Mihin tietomme oikeastaan perustuu?

Tarvitaanko kaikkeen diagnoosia? Eikö meillä kaikilla jo ole se? Tosi hyvä tekosyy se on ainakin! No ei kyllä sulla sitä ole. Jos ADHD on varmasti jotain, niin asia mikä herättää ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita neurotyypistä riippumatta. Attention-deficit hyperactivity disorder, eli aktiivisuuden ja tarkkavuuden häiriö on kuitenkin jotain todellista, mikä tuottaa välillä kohtuuttomilta tuntuvia ponnisteluita sekä kuormitusta nykypäivän arjessa.

ADHD:n historiaa

ADHD:n ensimmäiset kuvaukset tarkkaavaisuuteen ja impulsiivisuuteen liittyvistä haasteista löytyvät jo 1800-luvun lopulta, jolloin brittiläinen lastenlääkäri Sir George Still kuvaili lapsia, joilla oli vaikeuksia säädellä käyttäytymistään ilman näkyvää neurologista vammaa. Hän piti näitä piirteitä ”moraalisena kontrollin puutteena”. Tämä on näkökulma, joka heijastaa aikansa käsityksiä, mutta samalla osoittaa, että ADHD:n kaltaiset ilmiöt on tunnistettu jo yli vuosisata sitten. 

Still:n julkaisun ei kuitenkaan ole nähty olevan ensimmäisiä ADHD:n kaltaisten oireiden raportointeja. Jo vuonna 1798 skotlantilainen psykiatri Sir Alexander Crichton kuvasi tutkimuksessaan samantyyppisiä oireita ja jo vuodelta 1775 olevassa lääketieteellisessä oppikirjassa on mainittu ADHD-tunnusmerkkejä kuvaavasta häiriöstä. On myös esitetty, että ensimmäinen tunnistettava kuvaus ADHD:n oireista on Hippokrateelta vuodelta 493 eKr.

Merkittävä vaihe ADHD:n tutkimushistoriassa oli behavioristisen psykologian aikakausi, joka hallitsi 1900-luvun alkupuolta. Behaviorismi keskittyi havaittavaan käyttäytymiseen ja sen muokkaamiseen ulkoisten ärsykkeiden avulla, jättäen sisäiset kokemukset ja neurobiologiset tekijät pitkälti huomiotta. ADHD:n oireita tarkasteltiin pitkään lähinnä käytöshäiriöinä, joita pyrittiin hallitsemaan palkitsemisen ja rangaistuksen keinoin. Tämä lähestymistapa vaikutti siihen, miten ADHD:ta ymmärrettiin – ei niinkään neurokehityksellisenä tilana, vaan käyttäytymisen ongelmana, joka vaati kuria ja kontrollia.

1900-luvun puolivälissä alettiin käyttää termiä Minimal Brain Dysfunction (MBD), joka viittasi lieviin mutta merkittäviin neurologisiin poikkeavuuksiin, joiden ajateltiin selittävän lasten oppimis- ja käyttäytymisvaikeuksia. Vaikka termi on sittemmin hylätty, se loi pohjan ADHD:n neurobiologiselle ymmärrykselle. 1980-luvulla ADHD sai virallisen paikan psykiatrisessa diagnostiikassa, kun DSM-III (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) sisällytti sen omaksi diagnoosikseen. Aluksi puhuttiin Attention Deficit Disorderista (ADD), mutta pian huomattiin, että pelkkä tarkkaamattomuus ei riittänyt kuvaamaan kaikkia oireita. Näin syntyi nykyinen termi ADHD (Attention Deficit Hyperactivity Disorder), joka kattaa sekä tarkkaamattomuuden että hyperaktiivisuuden ja impulsiivisuuden.

ADHD nyt

2000-luvun tutkimuksissa ADHD on esitetty usein neurologisena kehityshäiriönä tai neurokehityksellisenä tilana, ja se asettuu muiden neurologisten kehityshäiriöiden kanssa kattotermin, neurodiversiteetin alle. Neurodiversiteettiin luetaan ADHD:n lisäksi muun muassa autismikirjon häiriöt, Touretten oireyhtymä ja dysleksia, jotka kaikki määritellään tällä hetkellä eri diagnooseiksi, mutta joiden piirteet saattavat esiintyä, tai usein esiintyvät päällekkäisinä.

Neurodiversiteetti-käsite on alun perin luotu painottamaan monimuotoisuuden merkitystä luonnollisena muunnelmana häiriön sijaan. Se voidaan myös määritellä laajemmin monimuotoisuudeksi neurologisessa ulottuvuudessa ja neurodivergenttinä voidaan pitää henkilöä, joka yhden tietyn neurologisen poikkeavuuden sijaan edustaa yksilöä, jonka vahvuudet, kyvyt ja voimavarat ovat oman neurologisen monimuotoisuuden ansiota. 

ADHD esiintyy vahvasti spektrillä, eli kirjolla, jolloin ominaista on piirteiden ilmeneminen hyvin heterogeenisesti, ja tästä syystä teksteissä käytetään ADHD termin rinnalla myös sanoja neurokirjo, neurodiversiteetti sekä neurodivergentti, antaen suuntaviivaa ADHD-piirteiden moninaisuudelle. Myös aikaisemmassa tutkimuksessa on nähtävillä trendi käsitellä ADHD:ta neurodiversiteettinä, jolloin muun muassa työelämäkokemuksia on pyydetty niin autismikirjon kuin ADHD-diagnoosin saaneilta työntekijöiltä heitä sen tarkemmin diagnoosin perusteella erittelemättä.

Keskittyminen ADHD:n oireisiin ja haasteisiin

ADHD-tutkimuksen suuntauksessa on nähtävissä edelleen osittain negatiivinen sävy, jolloin tutkimuksen kohteena ovat muun muassa haasteet ja piirteet ADHD aikuisen persoonallisuudessa, heikentynyt empatiakyky, tai vaikeudet työelämässä ja talouden ylläpidossa. Kaikki edellä mainitut tutkimukset käyttävät yhtä lailla lähtökohtaa, jossa ADHD:ta tutkitaan suhteessa johonkin elämänalueen heikentymiseen tai ongelmaan ja tutkimuksissa lähes yksiselitteisesti todetaan ADHD:n olevan heikentävä tai alentava tekijä. 

Ja vaikka tutkimusten lähtökohdat olisivat ymmärtämisen lisääminen avun ja tuen rakentamiseksi, saattaa tutkimus kääntyä lopulta ADHD-diagnoosin saaneita vastaan. Haittoihin keskittyvä sekä alavireiseksikin kuvattu tutkimussuuntaus voi korostaa entisestään diagnoosin stigmaa sekä ennakkoluuloja ja näin ollen lisätä diagnoosin saaneiden leimaamista ja kritiikkiä vaikuttaen negatiivisesti ADHD-diagnoosin saaneiden itsetuntoon, itsensä arviointiin ja hyvinvointiin.

ADHD:n ja neurodiversiteetin ymmärtäminen laajemmassa mittakaavassa on kuitenkin nouseva trendi ja piirteitä ei nähdä enää vain puutteina tai toimintahäiriöinä, jotka poissulkisivat onnistumisen ja pärjäämisen yhteiskunnassa. Tutkimussuuntaa on tietoisesti haluttu muuttaa pois haasteiden korostamisesta kohti ADHD:n myönteisiä puolia. Vahvuuksiin keskittyvän tutkimuksen on esitetty kuitenkin olevan vielä suhteellisen vähäistä, mutta silti toivottavaa.

Koetut vahvuudet tutkimusten mukaan

Tutkimuksien lähtökohtien siirtyessä positiivisempaan sävyyn, pyritään niissä usein selvittämään neurokirjolla elävien omien kokemusten perusteella ADHD:n tai muun neuropsykiatrisen häiriön myötä vahvuuksiksi koettuja piirteitä. Näissä usein esille nostettuja teemoja ADHD:ssa ovat olleet muuan muassa luovuus sekä kyky äärimmäiseen keskittymiseen, mutta yhä enemmän vahvuuksiksi tunnistetaan myös rohkeus sekä rehellisyys, vahva oikeudenmukaisuuden sekä tunnollisuuden tunne, kyky aistia muiden energiaa, olemista ja tunteita, vahva empaattisuus ja tunneherkkyys, spontaanius, sinnikkyys ja päättäväisyys, erilainen tyyli ajatella sekä nopeatempoinen, strateginen ja analyyttinen ajatuksenjuoksu, ongelmanratkaisukyky, huumori, leikkimielisyys sekä positiivinen asenne elämään, visuaalisuus, joustavuus, toimeliaisuus, halu oppia uutta ja sopeutua muutokseen, uteliaisuus sekä kyky sietää haasteita, epävarmuutta ja epäonnistumista. 

Tutkimuksissa ADHD-voimavaroiksi listattujen piirteiden taustalla voi kuitenkin olla myös tarve kompensoida haasteita, jotka liittyvät ADHD:n kanssa elämiseen ja ilmentymän lähtökohtana voidaan näin ollen esittää pyrkimystä oman elämänsä hallintaan. Kun sopeutumiseen ”normityypillisten” keskuudessa on pyrkinyt koko elämänsä, erilaisia taitoja on saattanut kehittyä automaattisesti. 

Todellisuus kuitenkin on, että ADHD koetaan kuormittavana tekijänä haastaen monia eri elämän osa-alueita, saattaen aiheuttaa epäonnistumisten myötä häpeän ja huonommuuden tunnetta sekä itsesyytöksiä. Välttääkseen vaikeuksia on kehitettävä erilaisia selviytymisstrategioita ja näkemyksiä sekä ponnisteltava onnistuakseen. Silloin usein ymmärtää myös yhteisöllisyyden ja sosiaalisten taitojen merkityksen, sillä jotta elämässä voi saavuttaa tasapainon haasteistaan huolimatta saattaa olla tarpeellista toimia yhdessä muiden kanssa.

Yleisesti ADHD-diagnoosin saaneet kokevat ensisijaisesti painetta sopeutua ympäristöön sen sijaan, että he kuvittelisivat ympäristön velvollisuudeksi sopeutua heidän ADHD-haasteisiinsa. Tunne erilaisuudesta saattaa olla koko elämän matkakumppani.

ADHD-diagnoosin saaneet aikuiset kokevat usein olleensa jotenkin erilaisia kuin muut ja energiaa on kulunut paljon pyrkimykseen näyttäytyä samanlaisena ja toimia samoin kuin valtaväestö. Taustalla vaikuttavana sisäisenä motivaationa strategiamallien kehittämiselle sopeutumiseen on ehdotettu toimivan lähtökohtaisesti itsemääräytymisteorian mukaiset tarpeet autonomiaan ja merkityksellisyyden sekä yhteenkuuluvuuden tunteeseen, joiden nähdään olevan luontaisia pyrkimyksiä ihmiselle luoda psykologista turvaa, terveyttä sekä tyytyväisyyttä.

Neurokirjo tutkii neurokirjoa

Niin tutkimuskentällä kuin mediakeskustelussa voidaan nähdä edelleen asetelma, missä neurokirjolla olevaa haastattelee neurotyypillinen tutkija tai toimittaja, joka esittelee ilmiötä neurotyypillisille lukijoille. Ilmiötä tutkitaan ja kuvataan näin ulkopuolelta, jolloin syvällisempi ymmärrys jää usein pinnalliseksi. 

Voidaan myös esittää, että kyseinen asetelma kuvaa neurotyypillisiä terveinä ja heidän maailmaansa normaalina, jolloin neurokirjon edustajat näyttäytyvät vastaavasti sairaina heidän maailmansa asettuen normaalin ulkopuolelle, epänormaaliksi. Tällöin epänormaalissa maailmassa eläviä tulee auttaa ja hoivata normaalista maailmasta käsin ja neurotyypillisillä on velvollisuus tulkita neurokirjolla olevien kertomuksia auttamisen tueksi.

Ymmärtääkseen ADHD:n heikentäviä tekijöitä, voi olla tärkeää laajentaa tarkastelukulmaa huomioiden myös ADHD:n kanssa elämisen vaikutus lähtökohtaisesti itse ihmiseen. 

ADHD-aikuiset kokevat saavansa paljon kritiikkiä ja eniten se heidän mielestään kohdentuu tarkkaamattomuuteensa sekä impulsiiviseen ja sopimattomaan käytökseen sosiaalisissa tilanteissa. Tutkimusten mukaan kritiikki vaikuttaa alentavasti heidän itsetuntoonsa sekä hyvinvointiin ja omaa persoonaa sekä olemista pyritään vaientamaan, pienentämään ja kaiken kaikkiaan muuttamaan, jotta voisi sopeutua muiden kaltaisiksi ja kritiikiltä vältyttäisiin. 

ADHD-diagnoosin saaneilla saattaa olla myös alhaisempi itsemyötätunto sekä suuri hylkäämisherkkyys, korkeampi itsekriittisyys valtaväestöön verrattuna ja sisäinen dialogi voi olla hyvin negatiivista. Näin ollen ADHD-tutkimuksissa on syytä pohtia, miten ADHD-diagnoosin saanut henkilö itseään arvio tai millaiseksi hän omat kykynsä kokee verraten omaa toimintaansa aina valtaväestöön yhteiskunnassa, jossa suuret instituutiot ovat määritelleet miten on normaalia olla ja toimia.

Toisaalta perinteinen tyyli keskittyä tutkimuksissa vain ADHD:n hoitoon, vie mahdollisuuden havainnoida niitä laajempia merkityksiä, mitä tulevaisuuden tutkimisen kannalta on tunnustettu tarpeelliseksi; kuten ympäristöä, missä elämänlaatua ja pärjäämistä heikentäviä tekijöitä esiintyy tai inhimillisiä piirteitä, jotka muodostuvat ensisijaisesti altavastaajan roolista, eikä niinkään ADHD:n neurobiologisista rakenteista.

Neurodiversiteettitutkimuksen puolueettomuutta on kritisoitu siitä, että tutkijoilla itsellään on harvoin sisäisiä kokemuksia neurokirjolla olemisesta sekä elämisestä ja vahva historiallinen leima neurokirjon ominaisuuksista saattaa kyseenalaistaa täydellisen objektiivisuuden ilmiön käsittelyssä. 

Vallitseva kiinnostustrendi neurokirjoa kohtaan nähdään hallitsevana elementtinä mediasisällöissä sekä tieteellisessä tutkimuksessa, mutta esitettävät näkökulmat saattavat näyttäytyä suppeina ja marginalisoivina. Se, että joku kokee ADHD:n supervoimana, autismin poikkeavana älykkyytenä tai epärealistisena lahjana, tai jollain on vahva oletus autismin tunneköyhyydestä ja ADHD:n toimintakyvyn heikkoudesta, nähdään levittävän harjaan johtavaa ja epätarkkaa tietoa. Neurovähemmistönkään julkaisema mediasisältö ei näin ollen palvele aina halutulla tavalla.

Neurodiversiteettitutkimuksessa suunnittelu, toteutus ja tulkinta neurotyypillisestä näkökulmasta on saattanut lopulta aiheuttaa haittaa neurodivergenttien elämään, joka jo ennestään voi olla haasteellista. Neurovähemmistön omat julkaisut samoista aiheista saattavat syventää kapeakatseista näkökulmaa sen sijaan, että neuropsykiatrisia häiriöitä pyrittäisiin ymmärtämään laajemmin.

Voiko tutkimustieto ohjata harhaan?

Toiminnanohjauksen häiriöt, kuten häiriöherkkyys, impulsiivisuus, huono keskittymiskyky, sinnikkyyden puute, työmuistin ongelmat ja huono organisointikyky ovat keskeisimmät piirteet ADHD:ssa ja näiden katsotaan myös olevan tekijöitä, jotka erottavat ADHD:n muista neurologisista häiriöistä. 

Menestyminen opinnoissa ja työelämässä on näin ollen saattanut näyttäytyä ADHD-diagnoosin poissulkevaksi tekijäksi, sillä toiminnanojauksen heikkoudet on vahvasti liitetty heikkoon opiskelu- ja uramenestykseen. 

Vaikka älykkyysosamäärältään korkeammat pisteet saanut henkilö saattaa pärjätä, voi toiminnanohjaamisen heikkoudet näyttäytyä arkisemmissa toiminnoissa ja tässä täyttää ADHD-diagnoosin kriteerit. Työelämässä asiat hoidetaankin tarkasti ja varmasti, mutta taustalla usein vaikuttaa ADHD-piirteistä kiinnostaviin asioihin liittyvä intohimoinen syventyminen sekä niin sisäisen kuin ulkoisen kritiikin vahva välttäminen.

ADHD-aikuisen omakohtainen kokemus menestymisestä työelämässä on erinomainen esimerkki tutkimusasetelman ohjaamasta tuloksesta. Kun ADHD-tutkimushistoriaan syventyy astetta keskittyneemmin, voi huomata, miten haasteisiin viittaavissa tutkimuksissa lähdetietoina edelleen viitataan tutkimuksiin, jotka perustuvat ADHD-diagnoosin saaneiden omiin kokemuksiin menestymisestä. 

On siis totta, että ADHD-diagnoosin saanut kokee vaikeuksia pärjätä työelämässä. Kokemus on kuitenkin subjektiivinen, omakohtainen arvio. Voi siis olla mahdollista, ettei tämä ole huomattavissa objektiivisesti ja työtehtävistä suoriutuu todellisuudessa siinä missä muutkin, joskus jopa keskivertoa paremmin.

ADHD-aikuisten koulu- sekä työmenestyksen taustalla tutkimusten mukaan näyttäytyy vahvasti kompensaatiostrategioiden luominen, joista yleisimmin tunnistettuja ovat sopeutumisen strategia, huomion kiinnittäminen tietoisesti johonkin, organisointi sekä ulkoisen tuen käyttö. Kompensaatiostrategioista tunnekeskeisinä pidetään muun muassa positiivista ajattelua, ongelmakeskeistä selviytymistä sekä tietoista rauhoittelutauon luomista muun muassa tunnekuohussa. 

Psykologisena kompensaatiomallina esitetään tilannetta missä ympäristön vaatimusten ja omien taitojen ja kykyjen välistä epäsuhtaa pyritään tasapainottamaan ylimääräisellä ponnistelulla hyödyntäen piileviä kykyjä tai hankkimalla tätä varten uusia taitoja. Tällaisia kompensaatiostrategioita on pidetty myös mahdollisesti syynä ADHD piirteiden näyttäytymisenä hyvin yksilöllisenä sekä niiden tiedostamattoman käytön on pohdittu vaikuttavan siihen, ettei diagnoosia osata epäillä.

Kompensaatiotoimien vuoksi ADHD:n haasteet eivät siis aina näy ulospäin. Esimerkiksi ADHD:ssa usein haasteena kuvattu ajanhallinnan ongelmat saattavat näyttäytyä vahvan tunnollisuuden tunteen vuoksi päinvastoin pyrkimyksenä olla hyväksyttyjen normien mukaisesti aina sovitusti ajoissa, jolloin keskittyminen ja energia kohdentuu vahvasti ajanhallintaan ja sovituissa tapaamisissa ollaan ennemmin hyvin etuajassa. 

Kaiken kaikkiaan kompensaatiotoimet ovat usein moninkertaisen energian, henkisen ponnistelun ja vaivannäön tulosta ja jonka kuormittavuutta neurotyypillisen voi olla vaikea ymmärtää. 

ADHD aikuisilla uramenestymisen narratiiveissa näkyi kaksi eri lähtökohtaa; menestys oli saavutettu vaikeuksien kautta ADHD:sta huolimatta sekä menestys oli saavutettu ADHD:n vuoksi. Kokemuksissa ei aina kuitenkaan tunnisteta menestystä, sillä vaikka urakehitys saattaa objektiivisesti näyttäytyä menestyksekkäältä, voi subjektiivinen kokemus olla, ettei potentiaali olla saavutettu ja oma toiminta on ollut alisuorittamista, urakehitys on ollut normeista poikkeava ja tästä syystä epäonnistunut ja ylpeyden sijaan koetaan huijarisyndroomaa. 

Vaikka siis elämä ulkopuolelta tarkkailtuna voi näyttää hallitulta ja menestyneeltä, kuormittavuuden määrä sen taustalla on jotain, mitä on hankala ymmärtää muiden kuin toiminnanohjauksen tai keskittymiskyvyn häiriön kanssa elävien. On sanomattakin selvää miten kuorma tuo elämään enemmän stressitekijöitä ja palautumisen keinot voivat vaatia runsaammin aikaa ja huomioita.

Jotta neurodiversiteetti käsitteenä ja kokemuksena saisi yhteiskunnallisesti enemmän ymmärrystä ja hyväksyntää, on nähty tarpeelliseksi tuoda neurovähemmistön edustajat osaksi tieteellisiä tutkimuksia, ja sama trendi on näyttäytynyt myös ilmiötä kuvaavassa kirjallisuudessa, jolloin ilmiötä kuvaavan kirjan kirjoittaa tai toimittaa neurovähemmistöön itse kuuluva kirjailija tai toimittaja. 

Tämä suunta auttaa myös ymmärtämään sitä, miten nykyinen tieto ja määritelmä ADHD:lle todellisuudessa on muotoutunut ja millä tavoin se poikkeaa neurodivergentistä lähtökohdista tarkasteltuna. ADHD haasteiden kanssa eläminen voi turhauttaa ja muuttaa luonteen kyyniseksi sekä kylmäksi, mutta haasteista selviäminen turvallisessa ympäristössä ja tarvittavalla tuella ja hyväksynnällä, voi ADHD päinvastaisesti syventää empatiaa muita kohtaan sekä lisätä inhimillistä ja tasapainoista toimintaa. Tutkimuskohteeksi ja mediasisällön otsikoiksi sen sijaan usein päätyy haasteelliseksi katsottu epätavallinen, epälooginen, kyyninen, vetäytyvä tai kylmä käytös, eikä sydämelliseen ja empaattiseen toimintaan kiinnitetä ehkä niin paljon huomiota.

Kehittyvä kuva ADHD:n ympärillä

Vaikka diagnoosikriteerit ovat kehittyneet, keskustelu ADHD:n luonteesta jatkuu. Onko kyseessä kehityksellinen viive, neurobiologinen poikkeavuus vai yksinkertaisesti osa ihmisen monimuotoisuutta? Historiallinen näkökulma auttaa meitä ymmärtämään, että ADHD:n tulkinta on muuttunut ajan myötä merkittävästi ja näin ollen se tulee varmasti myös tulevaisuudessa muuttumaan. 

Neurobiologiatutkimuksessa käytettävä teknologia antaa nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän ymmärrystä ja täsmennystä ADHD:n luonteesta. Vanhoja myyttejä saatetaan kumota ja uusia näkökulmia voidaan löytää. Olisi ehkä hyvä antaa ennakkoluulottomasti tähän tilaa, mailaa ei tule puristaa liian lujaa tässäkään asiassa.

Vuosien varrella myös ADHD:n määritelmä on tarkentunut, ja nykyisin esitetään olemassa olevaksi erilaisia ADHD-tyyppejä. Oman kokemuksen pohjalta faktana tuntuu kuitenkin pysyvän se, että ADHD ilmenee yksilöllisenä ominaisuutena ja vaikka eri ”tyyppi”-nimikkeitä on käytössä myös asiantuntijoiden puheissa, ilmenee oma ADHD usein niin monimuotoisena, että tyypit voivat vaihdella jopa yhden päivän aikana tai ilmetä päällekkäisinä. Tämä kuvastaa hyvin ympäristön merkittävyyttä ADHD:n ilmenemiseen, käsittäen niin yksilön sisäisen kuin ulkoisen ympäristön vaikutuksen. Lisäksi itsellä herää kysymys, mihin tyypittelyä edes tarvitaan? Eikö riittäisi tieto että ADHD on yksi suuri paradoksi, mikä näyttäytyy moniulotteisena ja yllättää joskus itsensäkin älyttömillä tempauksillaan.

Meissä kaikissa(ko) asuu pieni adhd

Kommentti, jonka diagnoosistaan kertonut on saattanut kuulla: ”kaikilla tuntuu olevan nykyään ADHD”. 

Ruotsalainen psykiatrian ylilääkäri Anders Hansen kirjoittaa kirjassaan ”Aivovoimaa – Näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, että jokainen meistä on ADHD-kirjolla. Oli neurotyyppimme mikä tahansa, tunnemme ahdistusta, meillä on keskittymiskyvyn kanssa haasteita sekä vaikeuksia pysyä tarkkaavaisena ja hankaluuksia välillä saada arkiasioita hoidettua. 

Kovin montaa yleistä keskustelupalstaa ei tarvitse lukea huomatakseen, miten myös aikuisväestön käytös näyttäytyy nykyisellään tunnekuohuisena sekä impulsiivisena, osittain jopa empatiaköyhänä. Kaikki tämä sopisi aikaisempien tutkimusten perusteella ADHD-diagnoosin oirekuvauksiin.

Diagnoosikriteerinä kuitenkin on oireiden kokemus merkittävänä haittana omassa elämässä. Kokemuspohjalta esimerkkinä tämä voi tarkoittaa muun muassa sitä, että vaikka omatoimisesti on elämän kaikki mahdolliset osa-alueet pyritty järjestämään hyvinvointia tukevaksi kaikkien oppikirjojen mukaan, tästä huolimatta työssä ja arjessa uuvutaan toimintakyvyttömäksi. Omat työkalut eivät siis riitä ja on hakeuduttava vastaanotolle selvittämään, miksi näin on. Tutkimuspolku on tarkoituksella pitkä, sillä ADHD:n kaltaisia oireita voi esiintyä vähän kaikilla. 

Ali- tai ylidiagnooseihin ottakoot asiantuntijat kantaa, huomionarvoista voisi olla sen sijaan tarkastella miksi nykyään niin moni kokee ADHD:n kaltaisia oireita. 

2013 julkaistu tutkimus (*) ADHD-lääkkeen vaikutuksesta dopamiinireseptoreihin sekä sen myötä tarkkaavuuden paranemiseen toi julki, miten ADHD-lääkkeen nähtiin toimivan diagnoosista riippumattomasti ja miten dopamiinireseptoreiden D2/D3 saatavuudessa ei nähty merkittäviä eroja neurotyyppien välillä. 

Toisin sanoen, dopamiinireseptoreissa nähtiin samankaltaisia häiriöitä, eli D2/D3 reseptoreiden matalampia saatavuusarvoja kaikilla neurotyypeillä, joilla toimintakyvyssä oli tarkkaamattomuushaasteita, ja ADHD-lääke paransi lähtötason tarkkaavuutta diagnoosista riippumatta. Tutkimusraportti ehdotti tähän tietoon nojaten, ettei dopamiinisäätelyhäiriö näin ollen ole ehkä todennäköisin taustatekijä ADHD:ssa.

Oli tai ei, huomionarvoista on ymmärtää, että dopamiinihäiriö sekä tämän vuoksi esiintyvä tarkkaamattomuus voi olla ADHD:n kaltaisten oireiden syynä myös valtaväestöllä, ei pelkästään rakenteellisena ominaisuutena syntymästä saakka. Häiriön voi siis saada aikaiseksi myös elintavoilla joista ”itse aiheutetussa keskittymiskyvyn heikkenemisessä” katsotaan olevan kyse. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää, että nykyisin esille nostettu itse aiheutettu keskittymiskyvyn heikentyminen harvoin on ihan yksilön itse aiheuttamaa. Termi tulisi pikapuoliin vaihtaa ”ympäristön aiheuttamaksi keskittymiskyvyn heikkenemiseksi”, yksilöllä kun aina ei ole tarpeeksi vaikutusvaltaa ympäristönsä muutoksiin.

( *Del Campo ym. 2013. A positron emission tomography study of nigro-striatal dopaminergic mechanisms underlying attention: implications for ADHD and its treatment – Brain, A JOURNAL OF NEUROLOGY, 136; 3252–3270.)

Lopuksi – kohti muutosta ja tasapainoa

Nykyisessä ADHD-keskustelussa korostuvat usein sen ominaispiirteet eli seuraukset: keskittymisen haasteet, impulsiivisuus, kuormittuminen ja arjen vaikeudet. Vaikka nämä ovat todellisia ja merkittäviä, ne eivät yksin riitä selittämään kokonaisuutta. On aika nostaa esiin myös syyt, neurobiologiset mutta myös hermostolliset mekanismit, jotka vaikuttavat ADHD:n taustalla. Juuri niiden ymmärtäminen voi avata ovia ratkaisuihin, ei vain oireiden hallintaan vaan oman elämän kokonaisvaltaiseen hallintaan.

FromBuzzToBalance ei missään nimessä väheksy ADHD:n haasteita tai kyseenalaista sen olemassaoloa. 

Päinvastoin. ADHD ja sen haasteet ansaitsevat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Koko elämän mittainen omakohtainen kokemushistoria ADHD:sta on tallennettuna omaan neurobiologiaan ja kyseisen ominaisuuden tai sen haasteiden olemassaoloa ei voi olla sivuuttamatta.

Samalla olisi kuitenkin hyvä muistaa, että vastuu omasta terveydestä kuuluu jokaiselle, neurotyypistä riippumatta. Tämä ei tarkoita yksin pärjäämistä, vaan tietoista suhdetta omaan hermostoon ja sen tarpeisiin. 

Olemme siirtymässä uuteen aikakauteen, jossa ADHD:n ja hermoston välinen yhteys ymmärretään entistä syvemmin. Tämä ei ole vain tieteellinen edistysaskel, se on myös henkilökohtainen mahdollisuus. Kun opimme tunnistamaan oman hermostomme toimintatavat, voimme aloittaa oman käyttöoppaan rakentamisen ja luonnostella sen ensimmäisiä sivuja kohti parempaa tasapainoa. 

Muuttaako aivoneurologian häiriöt autonomista hermostoamme vai autonominen hermosto aivojen rakennetta? – kysymys, jota myös tutkimuksissa on pohdittu. Oliko ensin ns. ”muna vai kana”? Sillä ei ADHD:n kanssa eläjälle ole tällä hetkellä merkitystä. Ehkä arvoituksen pohtimisen sijaan olisi tärkeämpää hyväksyä, että yhteys on kaksisuuntainen ja jatkuva. 

Aivoterveydestä kohti hermostoterveyttä

Nykytyöelämän hyvinvointioppaissa nostetaan yhä enemmän esiin aivoterveys. Tämä suunta on oikea, mutta ADHD:n näkökulmasta se saattaa olla liian suppea. Aivot ovat osa suurempaa kokonaisuutta aivohermojen, aivorungon, selkäytimen, selkäydinhermojen, autonomisen hermoston sekä enteerisen hermoston kanssa. Tämä kokonaisuutemme on nimeltään hermosto ja aivoterveyden sijaan olisi puhuttava hermostoterveydestä.

ADHD:n eroavaisuudet neurobiologiassa saattavatkin vaatia valtaväestölle suunnitelluista aivoterveyden hyvinvointiohjeista poikkeavia oppaita, jotka toimivat paremmin neurovähemmistön edustajille. Sillä kuten ADHD-tutkimuksissa on kuvattu, neurodivergentti hermosto tuntuu toimivan eri tasolla missä neurotyypillinen hermosto toimii. Niin sisäinen kuin ulkoinen aistitieto voi olla yksityiskohtaisempaa ja runsaampaa minkä käsittelyn kuormittavuutta voi olla hankala valtaväestön näkökulmasta ymmärtää. 

Nykytutkimustieto nojaa vahvasti käsitykseen dopamiiniaktiivisuuden häiriöistä ADHD:ssa. Dopamiini rinnastetaan usein motivaatioon ja oppimiseen, mutta sen vaikutus yltää myös paikkasidonnaisen pelon tunteen säätelyyn. Pelon ja uhan tunteet virittävät hermostomme puolustusmekanismit ja tasapainotilamme siirtyy hyökkäysasetelmiin.

Hermostotasapainon ylläpito voi siis aika ajoin vaatia vähän enemmän huomiota mitä neurotyypillinen hermosto, jos autonomiamme pitää hyökkäysvalmiutta tiedostamattamme jatkuvasti kytkettynä. Tämän ymmärtämiseen, omien toimivien käytäntöjen kokeilemiseen ja löytämiseen perustuu myös omakohtainen kokemus sekä halu jakaa tietoa eteenpäin FromBuzzToBalance -blogin myötä.

Seuraavassa tietoperustaosassa pyrimme tutkimaan edes pintapuolisesti hermostoon liittyviä aiheita ja käsitteitä, jonka jälkeen hermostoterveyteen ajankohtaisesti liittyvä Polyvagaalinen teoria saa ansaitsemaansa aikaa parrasvaloissa. Polyvagaalinen teoria tuntui henkilökohtaisesti puuttuvalta palaselta oman ADHD:n ymmärtämisessä ja toi järkeä useaan ristiriitaiselta koettuun ADHD-piirteeseen. Se yhdistää mielen kehoomme ja ymmärrämme vielä paremmin, miten kaikki liittyy kaikkeen.

Lähteet / Lisää tietoa ADHD:n tutkimushistoriasta:

ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö). 2019. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäri-seura Duodecimin, Suomen Lastenneurologisen yhdistys ry:n, Suomen Lastenpsykiatriayhdistyksen ja Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäri-seura Duodecim. 

Ahmad, Z. 2023. Sage Behavioral Health. ADHD and Entrepreneurship/Leadership. 

Artamoshina, P., Shirokova, G., Osiyevskyy, O. & Bodolica, V. 2023. ADHD symptoms of CEOs and business model innovation in the SME context. Technovation,128, 102845, 102845. 

Barack, D. L., Ludwig, V. U., Parodi, F., Ahmed, N., Brannon, E. M., Ramakrishnan, A. & Platt, M. L. 2024. Attention deficits linked with proclivity to explore while foraging. The Royal Society, Biological Sciences, 291, 2017, 1-13. 

Barkley, R. A. & Murphy, K. R. 2010. Impairment in Occupational Functioning and Adult ADHD: The Predictive Utility of Executive Function (EF) Ratings Versus EF Tests. Archives of Clinical Neuropsychology 25, 157–173. 

Baumer, N. & Frueh, J. 2021. What is neurodiversity? Harvard Health Publishing. Harvard medical school. 

Beatonl, D. M., Sirois, F. & Milne, E. 2022. Experiences of criticism in adults with ADHD: A qualitative study. PloSone, 02, 17, 2, e0263366-e0263366.. 

Bernard, L., Fox, S., Kulason, K., Phanphackdy, A., Kahle, X., Martinez, L., Praslova, L. & Smith, N. A. 2022. Not your “typical” research: Inclusion ethics in neurodiversity scholarship. Industrial and Organizational Psychology, 16, 50–54. 

Bisset, M., Winter, L., Middeldorp, C. M., Coghill, D., Zendarski, N., Bellgrove, M. A. & Sciberras, E. 2022. Recent Attitudes toward ADHD in the Broader Community: A Systematic Review. Journal of attention disorders, 2, 26, 537-548.

Brown, T. E., Reichel, P. R. & Quinlan, D. M. 2009. Executive Function Impairments in High IQ Adults With ADHD. Journal of attention disorders, 9, 13, 161–167.

Del Campo, N., Fryer, T. D. Hong, Y.T. Smith, R., Brichard, L., Acosta-Cabronero, J., Chamberlain, S. R., Tait, R., Izquierdo, D., Regenthal, R., Dowson, J., Suckling, J.,  Baron, J-C., Aigbirhio, F. I., Robbins, T. W. Barbara J. Sahakian, B. J. and Ulrich Muller, U. 2013. A positron emission tomography study of nigro-striatal dopaminergic mechanisms underlying attention: implications for ADHD and its treatment. Brain, A JOURNAL OF NEUROLOGY, 136; 3252–3270.

Champ, R. E., Adamou, M. & Tolchard, B. 2023. Seeking Connection, Autonomy and Emotional Feedback: a Self-Determination Theory of Self-Regulation in Attention Deficit Hyperactivity Disorder. Psychological Review, 130, 569–603. 

Coetzer, G. C. 2015. An Empirical Examination of the Moderating Influence of Dogmatism on the Relationship Between Adult Attention Deficit and Time Management at Work. Journal of Business and Management, 21, 1. 

Crook, T. & McDowall, A. 2023. Paradoxical career strengths and successes of ADHD adults: an evolving narrative. Journal of Work-Applied Management, 16, 1, 112-126. 

Davis, N. 2024. ADHD may have been an evolutionary advantage, research suggests. Julkaisussa The Guardian. 

Deci, E. L. & Ryan, R. 2000. The “What” and “Why” of Goal Pursuits: Human Needs and the Self-Determination of Behavior. Psychological Inquiry, 11, 4, 227–268. 

Durand, G. & Arbone, I-S. 2022. Exploring the relationship between ADHD, its common comorbidities, and their relationship to organizational skills. PeerJ, 1, 10, e12836-e12836, e12836. 

Eagle, T. & Baltaxe-Admony, L. B. 2024. “It Was Something I Naturally Found Worked and Heard About Later”: An Investigation of Body Doubling with Neurodivergent Participants. ACM Transactions on Accessible Computing, 17, 3, 16. 

Eagle, T., Baltaxe-Admony, L. B. & Ringland, K. E. 2023. Proposing Body Doubling as a Continuum of Space/Time and Mutuality: An Investigation with Neurodivergent Participants. ASSETS ’23, 22–25, 2023. 

Emira, M., Brewster, S., Duncan, N. & Clifford, A. 2018. ’What disability? I am a leader! Under-standing leadership in HE from a disability perspective’. Educational Management Administration & Leadership, 46, 3, 457-473. Viitattu 18.4.2025. https://researchspace.bath-spa.ac.uk/10959/1/10959.pdf. 

Faraone, S. V., Banaschewski, T., Coghill, D., Zheng, Y.,Biederman, J., Bellgrove, M. A., Newcorn, J. H., Gignac, M., Al Saud, N. M., Manor, I., Rohde, L. A., Yang, L., Cortese, S., Almagor, D., Stein, M. A., Albatti, T. H., Aljoudi, H. F., Alqahtani, M. M. J., Asherson, P., Atwoli, L., Bölte, S., Buitelaar, J. K., Crunelle, C. L., Daley, D., Dalsgaard, S., Döpfner, M., Espinet, S. (on behalf of CADDRA), Fitzgerald, M., Franke, B., Gerlach, M., Haavik, J., Hartman, C. A., Hartung, C. M., Hinshaw, S. P., Hoekstra, P. J., Hollis, C., Kollins, S. H., Sandra K. J. J., Kuntsi, J., Larsson, H., Li, T., Liu, J., Merzon, E., Mattingly, G., Mattos, P., McCarthy, S., Mikami, A. Y. ; Molina, B. S. G., Nigg, J. T., Purper-Ouakil, D., Omigbo-dun, O. O., Polanczyk, G. V., Pollak, Y., Poulton, A. S., Rajkumar, R. P., Reding, A., Reif, A., Rubia, K., Rucklidge, J., Romanos, M., Ramos-Quiroga, J. A., Schellekens, A., Scheres, A., Schoeman, R., Schweitzer, J. B., Shah, H., Solanto, M. V., Sonuga-Barke, E., Soutullo, C., Steinhausen, H-C., Swan-son, J. M., Thapar, A., Tripp, G., van de Glind, G., van den Brink, W., Van der Oord, S., Venter, A., Vitiello, B., Walitza, S. & Wang, Y. 2021. The World Federation of ADHD International Consensus Statement: 208 Evidence-based conclusions about the disorder. Neuroscience and biobehavioral reviews, 9, 128, 789-818. 

Faraone, S. V., Bellgrove, M. A., Brikell, I., Cortese, S., Hartman, C. A., Hollis, C., Newcorn, J. H., Philipsen, A., Polanczyk, G. V. & Rubia, K. 2024. Attention-deficit/hyperactivity disorder. Nature Reviews. Disease Primers, 11, 10. 

Faraone, S. V., Kunwar, A., Adamson, J. & Biederman, J. 2009. Personality traits among ADHD adults: implications of late-onset and subthreshold diagnoses. Psychological medicine, 4, 39, 685-693. 

Fuermaier, A. B. M., Tucha, L., Butzbach, M., Weisbrod, M., Aschenbrenner, S. & Tucha, O. 2021. ADHD at the workplace: ADHD symptoms, diagnostic status, and work-related functioning. Journal of Neural Transmission, 7, 128, 1021-1031. 

Groen, Y., den Heijer, A. E., Fuermaier, A. B. M., Althau, T. & Tucha, O. 2018. Reduced Emotional Empathy in Adults with Subclinical ADHD: Evidence from the Empathy and Systemizing Quotient. Attention deficit and hyperactivity disorder, 6, 10, 141-150. 

Grønneberg, S. V., Engebretsen, E. & Løkkeberg, S. T. 2024. Stories of Hope: Young People’s Personal Narratives About ADHD Put Into Context of Positive Aspects. Qualitative health research, 1, 34, 48-60. 

Haapaluoma-Höglund, J. & Kottonen, E. 2025. Aloittamista vaille täydellinen. ADHD työelämässä. Like kustannus / Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki. 

Hansen, A. 2017. Aivovoimaa – Näin vahvistat aivojasi liikunnalla. Atena-kustannus Jyväskylä.

Hatak, I., Chang, M., Harms, R. & Wiklund, J.2020. ADHD symptoms, entrepreneurial passion, and entrepreneurial Performance. Small Bus Econ, 57, 1693–1713. 

Hedlund, Å. & Jordal, M. 2024. Feeling like an untapped resource. Experiences of working life among nurses with ADHD and/or autism: An interview study. International journal of nursing studies, 10, 158, 104857, 104857. 

Heslin, P. A. 2005. Conceptualizing and evaluating career success. Journal of Organizational Behavior, 26, 113-136. 

Hughes, E. C. 1937. “Institutional office and the person”, American Journal of Sociology, 43, 404-413. 

Jaarsma, P. & Welin, S. 2012. Autism as a Natural Human Variation: Reflections on the Claims of the Neurodiversity Movement. Health care analysis, 3, 20, 20-30. 

Jiang, X., Qu, J. & Zhou, W. 2023. How do proactive career behaviors translate into subjective career success and perceived employability? The role of thriving at work and humble leadership. Journal of management & organization, 11, 30, 2088-2104. 

Kempster S. & Cope, J. 2010. Learning to lead in the entrepreneurial context. International Journal of Entrepreneurial, 1, 16, 5-34. Viitattu 11.4.2025. https://janet.finna.fi/, ProQuest Central. 

Khan, M. H., Grabarski, M. K., Ali, M. & Buckmaster, S. 2023. Insights into Creating and Managing an Inclusive Neurodiverse Workplace for Positive Outcomes: A Multistaged Theoretical Framework. Group and Organization Management, 48, 5, 1339-1386. 

Koerts, J., Bangma, D. F., Fuermaier, A. B. M., Mette, C., Tucha, L. & Tucha, O. 2023. Financial judg-ment determination in adults with ADHD. Journal of Neural Transmission, 7, 128, 969-979. 

Krzeminska, A., Austin, R. D., Bruyère, S. M. & Hedley, D. 2019. The advantages and challenges of neurodiversity employment in organizations. Journal of Management & Organization 2019, 25, 453–463. 

Kysow, K., Park, J. & Johnston, C. 2016. The use of compensatory strategies in adults with ADHD symptoms. Attention deficit and hyperactivity disorders, 6, 9, 73-88.

Lange, K. W, Reichl, S., Lange, K. M., Tucha, L. & Tucha, O. 2010. The history of attention deficit hyperactivity disorder. Attention deficit and hyperactivity disorders, 12, 2, 241-255. 

Lesch, K. P. 2018. Editorial: ‘Shine bright like a diamond!’: is research on high-functioning ADHD at last entering the mainstream? Journal of Child Psychology and Psychiatry 59:3, 191–192. 

Merkt, J., Reinelt, T. & Petermann, F. 2015. A framework of psychological compensation in attention deficit hyperactivity disorder. Frontiers in psychology, 10, 6, 1580-1580. 

Morellini, L., Ceroni, M., Rossi, S., Zerboni, G., Rege-Colet, L., Biglia, E., Morese, R. & Sacco, L. 2022. Social Cognition in Adult ADHD: A Systematic Review. Frontiers in psychology, 7, 13, 940445. 

Mushtaq, A., Saleem, M. & Subhan, A. 2024. Serial mediation of ADHD symptoms and self-criticism between dysfunctional attitudes and mental health problems in Pakistani University students. Co-gent education, 12, 11, 1. 

Neuropsykiatrisen vaikeudet. Tietoa neuropsykiatrisista häiriöistä. Mielenterveystalo.fi. 

Neumärker, K-J. 2005. The Kramer-Pollnow syndrome: a contribution on the life and work of Franz Kramer and Hans Pollnow. History of Psychiatry, 16, 4, 435–451. 

Nordby, E. S., Guribye, F., Nordgreen, T. & Lundervold, A. J. 2023. Silver linings of ADHD: a the-matic analysis of adults’ positive experiences with living with ADHD. BMJ open, 10, 13, e072052-e072052. 

Nyström, A., Petersson, K. & Janlöv, A-C. 2020. Being Different but Striving to Seem Normal: The Lived Experiences of People Aged 50+ with ADHD. Mental Health Nursing, 41, 6, 476- 485. 

Olinover, M., Gidron, M., Yarmolovsky, J. & Geva, R. 2021. Strategies for improving decision making of leaders with ADHD and without ADHD in combat military context. The Leadership Quarterly, 12, 33, 10157. 

Palinkas, L. A., Horwitz, S. M., Green, C. A., Wisdom, J. P., Duan. N. & Hoagwood, K. 2015. Purpose-ful sampling for qualitative data collection and analysis in mixed method implementation research. Administration and policy in mental health and mental health services research, 9, 42, 533-544. 

Perroud, N., Hasler, R., Golay, N., Zimmermann, J., Prada, P., Nicastro, R., Aubry, J-M., Ardu, S., Herrmann, F. R., Gianna-kopoulos, P. & Baud, P. 2016. Personality profiles in adults with attention deficit hyperactivity disorder (ADHD). BMC psychiatry, 6, 16, 199–199. 

Roberson, Q., Quigley, N. R., Vickers, K. & Bruck, I. 2021. Reconceptualizing Leadership From a Neurodiverse Perspective. Group & Organization Management, 46, 2, 399–423. 

Rubia, K. 2018. Cognitive Neuroscience of Attention Deficit Hyperactivity Disorder (ADHD) and Its Clinical Translation. Frontiers in Human Neuroscience Volume 12 Article 100.

Russo, E. R., Ott, D. L., & Moeller M. 2023. Helping Neurodivergent Employees Succeed. MIT Sloan management review, 7, 64, 46-52. 

Schippers, L. M., Horstman, L. I., van de Velde, H., Pereira, R. R., Zinkstok, J., Mostert, J. C., Greven, C. U. & Hoogman, M. 2022. A qualitative and quantitative study of self-reported positive characteristics of individuals with ADHD. Frontiers in psychiatry, 10, 13, 922788-922788. 

Schippers, L. M., Greven, C. U. & Hoogman, M. 2024. Associations between ADHD traits and self-reported strengths in the general population. Comprehensive psychiatry, 4, 130, 152461-152461, 15246. 

Sedgwick, J. A., Merwood, A. & Asherson, P. 2019. The positive aspects of attention deficit hyper-activity disorder: a qualitative investigation of successful adults with ADHD. Attention deficit and hyperactivity disorders, 9, 11, 241-253. 

Silander, J. 2025. ADHD johtajuuden voimavarana. YAMK opinnäytetyö, Jyväskylän ammattikorkeakoulu – JAMK.

Smith, M. 2024a. Narrative Matters: When does the history of ADHD not begin? Child and Adoles-cent Mental Health 29, 4, 385–387. 

Smith, M. 2024b. Hyperactive Around the World? The History of ADHD in Global Perspective. So‐cial History of Medicine, 30, 4, 767–787. 

Speerforck, S., Stolzenburg, S., Hertel, J., Grabe, H. J., Strauß, M., Carta, M. G., Angermeyer, M. & Schomerus, G. 2019. ADHD, stigma and continuum beliefs: A population survey on public attitudes towards children and adults with attention deficit hyperactivity disorder. Psychiatry research, 12, 282, 112570-112570. 

Spurk, D., Hirschi, A. & Dries, N. 2019. Antecedents and outcomes of objective versus subjective career success: Competing perspectives and future directions. Journal of Management, 45, 35–69. 

Stewart, T. 2024. Anatomy and Physiology of the Brain and Nervous System. Psychiatric-Mental Health Nurse Practitioner Program Companion and Board Certification Exam Review Workbook, pp 53–92.

Stubbendorff, C. & Stevenson, C. W. 2020 Dopamine regulation of contextual fear and associated neural circuit function. Wiley, Biotechnology and Biological Sciences Research Council, Grant/Award Number: BB/P001149/1.

Tibichi, E. 2025. The Role of Self-Compassion and Rejection Sensitivity in ADHD Symptoms. 

Verheul, I., Block, J., Burmeister-Lamp, K., Thurik, R., Tiemeier, H. & Turturea, R. 2015. ADHD-like behavior and entrepreneurial intentions. IDEAS Working Paper Series from RePEc, 6, 45, 85-101. 

Visser, M. J., Peters, R. M. H. & Luman, M. 2024. Understanding ADHD-related stigma: A gender analysis of young adults and key stakeholder perspectives. Neurodiversity, 2, 1–14. 

Voutilainen, A., Sourander, A. & Lundström, B. 2004. Lasten tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö neuropsykiatrisena ongelmana. Duodecim lehti verkkojulkaisu. 

Wiser, M. C. 2025. Nonviolent Communication for the Inner Dialogue of Women with ADHD. Https://digitalcommons.lesley.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=1110&con-text=mindfulness_theses. Yeung, A., Ng, E. & Abi-Jaoude, E. 2022. TikTok and attention-deficit/hyperactivity disorder: a cross-sectional study of social media content quality. The Canadian Journal of Psychiatry, 67, 12, 899‐906.